Metsiemme uhanalaisia lajeja

Uhanalainen laji on laji, joka uhkaa hävitä joltakin alueelta tai jota uhkaa sukupuuttoon kuoleminen. Monien sukupuuttoon kuolleiden lajien kohdalla ihminen on ollut suurelta osin vastuussa lajin sukupuuttoon kuolemisesta ja monien lajien kohdalla ihmisen toimet lisäävät lajin uhanalaisuutta – esimerkiksi liiallinen metsästys saattaa ajaa lajin sukupuuton partaalle.

Naali

Naali oli yleinen Lapsissa vielä sata vuotta sitten. Naalia on metsästetty sen kauniin turkin takia, minkä vuoksi naalikanta on romahtanut niin voimakkaasti, että laji on jo sukupuuton partaalla. Naali on luonnostaan utelias ja kesy ja se on siksi ollut helppo saalis turkismetsästäjille. On aika surullista, että ihmisen turhamaisuuden takia tämä kaunis ja upea eläin on vaarassa kuolla sukupuuttoon!

Ihminen on aiheuttanut naalin ajatumisen uhanalaisuuden partaalle sekä välittömällä että välillisellä tavalla: välitöntä tapaa ihminen on käyttänyt metsästäessään naalia liiallisesti ja välillistä tapaa taas ilmastonmuutoksen kautta, minkä johdosta naalin elinalueet ovat kaventuneet. Muita syitä naalikantojen vähäisyyteen arvellaan olevan tunturialueiden ravintotilanteen heikentyminen, perinnöllinen rappeutuminen sekä naalin lähisukuisen ketun yleistyminen. Naalista tuli rauhoitettu laji vuonna 1940, mutta sen uhanalaisluokitus on edelleenkin ”äärimmäisen uhanalainen”. Naali onkin Suomen nisäkkäistä uhanalaisin. Naaleja arvioidaan elävän Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa yhteensä noin 200. Suurin osa näistä naaleista elää Ruotsissa. Viimeisin havainto Suomessa pesivästä naalista on tehty Utsjoella vuonna 1996 – lähes 20 vuotta sitten!

Valkoselkätikka

Valkoselkätikan tilanne on saatu parantumaan luonnonsuojelutyön avulla: lajin luokitus voitiin nostaa uhanalaisarvioinnissa äärimmäisen uhanalaisesta erittäin uhanalaiseksi. Saavutus saattaa tuntua pieneltä, mutta on silti erittäin suuri ja merkittävä. Valkoselkätikkakanta on noussut merkittävästi pesimäaikaisten reviirien osalta; 1990-luvulla Suomessa oli vain alle 30 paria, kun jo vuoden 2013 seurannassa pesimäreviirejä löytyi 165.

Tärkein keino kannan nostamiseksi on ollut valkoselkätikkojen elinympäristön suojelu. Edelleenkin kannan kasvua kuitenkin rajoittaa valkoselkätikalle sopivien elinympäristöjen vähäinen määrä. Valkoselkätikan suojelutoimissa on ollut tärkeää lisätä myös lahopuun määrää, koska valkoselkätikka syö lahoista lehtipuista löytämiään hyönteisten toukkia. Valkoselkätikan elinympäristöä on pyritty suojelemaan myös vähentämällä havupuiden raivauksia, jolloin metsiin on muodostunut avoimia ja valoisia paikkoja puuston keskelle. Valkoselkätikat suosivat juuri tällaisia valoisia ja avoimia paikkoja. Samalla kun on suojeltu valkoselkätikkojen esiintymisalueita on lisätty lajiston monimuotoisuutta muutenkin; monet muutkin kasvi- ja eläinlajit, kuten uhanalaiset kovakuoriaiset, ovat hyötyneet näistä suojelutoimista. Valkoselkätikan tilanteen paraneminen, siitä huolimatta että laji on edelleenkin erittäin uhanalainen, on antanut toivoa myös muiden lajien kohdalla!

Liito-orava

Liito-oravaa pidetään Suomessa vaarantuneena lajina ja EU:n luontodirektiivissä se kuuluu tiukasti suojeltaviin lajeihin, mikä tarkoittaa sitä, että liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen heikentäminen tai hävittäminen on kiellettyä. Sitä esiintyy lähes koko Pohjois-Euraasian alueella, mutta EU-maista liito-oravia esiintyy ainoastaan Suomessa ja Virossa.

Suomessa liito-oravakannan pienentymiseen on vaikuttanut muunmuassa niiden elinalueiden pirstoutuminen ja pieneneminen. Tähän puolestaan on vaikuttanut rakentaminen sekä metsien hakkuu. Liito-oravan elialueista on kiistelty ainakin vuodesta 1980. Vaikka liito-oravien pesäpuiden hävittäminen on ollut kiellettyä luonnonsuojelulain nojalla vuodesta 1996 alkaen, olemme silti sitä mieltä, ettei liito-oravia suojella Suomessa tarpeeksi.

Liito-oravien suojelemiseksi olisi tarpeen tehdä esimerkiksi perusteelliset liito-oravakartoitukset sekä rajoittaa metsätaloutta kuusivaltaisissa sekametsissä, joissa esiintyy liito-oravia. Tutkimusten mukaan avohakkuut, jotka on tehty alle 150 metrin etäisyydellä liito-oravan levähdys- ja lisääntymispaikoista, heikentää näitä paikkoja merkittävällä tavalla. Onkin tärkeää, että avohakkuut kielletään 150 metrin säteellä liito-oravan levähdys- ja lisääntymispaikoilta. Lisäksi näiden esiintymispaikkojen ydinkohdat tulisi jättää kokonaan metsänkäsittelyn ulkopuolelle. Liito-oravaa voidaan kutsua sateenvarjolajiksi, jonka elinympäristö sopii myös monelle muulle lajille. Liito-oravan elinpaikkoja suojelemalla suojellaan siis samalla luonnon monimuotoisuutta yleisemmälläkin tasolla.